Kukkuloiden ympäröimänä Devichaurissa, Kathmandun itäpuolella, maisemat ovat päätä huimaavia ja jatkuvat silmän kantamattomiin. Paikalliset naiset työskentelevät pelloilla, miesten istuessa paikallisessa. Lapset suuntaavat koulupuvuissaan opinahjoon. Vesinäytteenotto 2000 metrissä tapahtuu horjuen vuorten rinteillä. Kävellessäni rinnettä sankan mäntymetsän ympäröimänä, huomaan luonnollisen vesilähteen. Kävellessäni polkua kohti lähdettä keuhkot täyttyy niitä kirvelevästä ilmasta, huomaan paikallisten käyttävän polkua myös käymälänään.

Kuivan kauden lopulla Devichaurin kylässä vesivarojen riittämättömyys koskettaa reilua 500 kotitaloutta. Ongelmana on myös tänä päivänä hanan suulle asti ilmaantuvat iilimadot, joita kuhisee vesisäilöissä ja vedenjakeluverkossa. Eniten kyläläisiä koskettaa kuitenkin tietämättömyys vesihygienian suhteesta kylässä paljon esiintyneisiin ripulitapauksiin. Monesti sairastumiset selitetäänkin tulisella ruokavaliolla.

Pääosa Devichaurin alueen asukkaista on tamangeja. Tamangit muodostavat 6 % tästä yhden maailman köyhimmän valtion väestöstä ja suurin osa heistä asuu Kathmandun pohjoisen puoleisilla kukkuloilla. Tämä alkuperäisesti animististen uskontojen värittämä kulttuuri on myös ottanut vaikutteitaan niin Tiibetin buddhalaisuudesta kuin Nepalin pääuskonnosta hindulaisuudestakin.

Mikkelin kehitysmaayhdistyksen hallinnoiman ”Livelihood improvement & Environment- Project” – 3 vuotisen hankkeen tavoitteena, yhdessä paikallisjärjestö Community Development Forumin (CODEF) kanssa, on vahvistaa kylän kykyä omaehtoiseen ja kestävään kehittämiseen. Lisäksi hankkeessa tartutaan mm. alueen sanitaatio-ongelmiin rakennuttamalla ekologisia vessoja.

Päädyin hankkeeseen koulumme ilmoitustaululla olleen ilmoituksen kautta, juuri vietettyäni reilun vuoden opiskelijavaihdossa Malesiassa. Ollessani vailla opinnäytetyönaihetta ja ilman suurempia suunnitelmia seuraavalle kesälle, totesin tilaisuuden sopivan minulle kuin nyrkki silmään, silloin vielä Suomen lämpötiloihin tottumattomana.

Devichaurin vedenjakeluverkko on alkukantainen länsimaalaisilla mittapuilla. Valtion rahoittamiin, maan päälle vedettyihin muoviputkiin on tehty tee-se-itse- menetelmin liitoksia oman kotitalouden saattamiseksi vesijohtoverkkoon. Monia alueen luonnollisia vesilähteitä kuormittavat ihmisten ja eläinten ulosteet, joista on selkeästi johdettavissa syyt alueen ripulitapauksiin. Varsinkin vanhemmassa ikäluokassa vessojen käyttö on ongelma. Vuosikymmenien ajan tarpeet on tehty pusikkoon, eikä paremmasta vaihtoehdosta välttämättä välitetä. Nämä kulttuurisidonnaiset ongelmat ovatkin vaikeimpia ratkaista.

Työnkuvaani Devichaurissa kuuluu juomavesitilanteen lähtötilanteen kartoittaminen hankkeelle; ongelmat liittyen juomaveden hankintaan, sekä selvittää syyt sen likaantumisen suhteen. Tämän lisäksi pyrkimyksenä on kehittää ratkaisuja juomaveden laadun valvontaan, pilaantumisen ehkäisyyn, sekä laadun ylläpitoon liittyviin kysymyksiin. Työhön kuuluu siis paljon kiipeämistä Kathmandun laaksoa ympäröivillä vuorilla. Patikointia ei helpota matkan tekoa hidastavat iilimadot, joita saa vähän väliä itsestään irti repiä vesinäytteenoton ohessa. Vesinäytteenoton ja patikoinnin lisäksi selvitän paikallisten nykyistä terveystilannetta haastatteluin, sekä aika ajoin opastan heitä juomaveden hygieenisemmässä käsittelyssä.

Työviikot koostuvat vierailuista Devichauriin, ja raportoinnista täällä Kathmandussa. Työmatka Devichauriin vie autolla reilun tunnin huonokuntoisten teiden vuoksi. Sadekaudella joudutaan turvautumaan moottoripyöriin, tien muuttuessa ajokelvottomaksi mutalikoksi. Tämän lisäksi uhkana kapeilla vuoristoteillä sadekaudella ovat ajoittaiset maanvyörymät.

Olen opintojeni loppuvaiheessa oleva ympäristöteknologian opiskelija, ja Devichaurin juomavesitilanteen kartoituksen tekeminen on myös osa opinnäytetyötäni. Eläminen yhdessä maailman saastuneimmista ja hektisimmistä kaupungeista Kathmandussa, on ollut jopa elämää mullistava kokemus. Maan monipuolinen kulttuuri pistää pään pyörälle, ja Himalajan maisemat ovat omaa luokkaansa. Työ Devichaurissa englantia taitamattomien paikallisten kanssa sujuu Codefin projektityöntekijöiden tulkkauksella. Länsimaalaisiin tottumattomat devichaurilaiset ovat alkuun ujoja, mutta siitä huolimatta ovat he todella sydämellisiä ja vieraanvaraisia. Parasta työssäni onkin ollut työn konkreettisuus, sekä mahdollisuus nähdä tekemäni työn vaikutukset kylässä näin nopeasti. Heidän arvostuksensa ja kiitollisuutensa tekemääni työtä kohtaan on myös ollut mieltä lämmittävää.

Ympäri Aasiaa matkanneena voin todeta, aluetta koskettavista ongelmista huolimatta, että täältä Kathmandun laakson reunamilta löytyvät maanosan aidoimmat, ystävällisimmät ja vieraanvaraisimmat asukkaat.

Lisää hankkeen etenemisestä voit lukea Mikkelin kehitysmaayhdistyksen blogista, osoitteessa http://kemamikkeli.blogit.fi/.

Teksti ja kuva: Jari Koponen

Kirjoittaja on 24-vuotias ympäristöteknologian opiskelija Mikkelin ammattikorkeakoulusta. Hän asuu Nepalissa 3 kuukauden ajan kesällä 2010.

Kaatopaikalla El Milagrossa, Pohjois-Perussa sijaitsevan Trujillon laidoilla, haisee. Kaikkialla leijuva löyhkä ei ole peräisin vain ympärillä lojuvista jätteistä, vaan myös sioista, aaseista, kanoista ja muista kotieläimistä, joita jätesäkeistä kyhätyissä majoissa asuvat perheet kasvattavat. Eläinten ympärillä pörräävät kärpäset siirtävät hetkeksi huomionsa vierailijoihin ja yrittävät sinnikkäästi tunkeutua silmiin, korviin ja nenään. Taivaalla leijailee haaskalintuja, jotka tarkkailevat korkeuksista lohdutonta maisemaa.

El Milagro -asuinalueen köyhimmät perheet saavat elantonsa pääosin roskien lajittelusta eli keräämällä kaatopaikkajätteen seasta uudelleenmyytäviksi kelpaavia materiaaleja. Keskimääräinen ansio tästä työstä on vain 75 euroa kuukaudessa, kun Perun virallinen minimipalkka on 125 euroa. Vaikka lasten ja esimerkiksi raskaana olevien naisten työskentely kaatopaikalla on kielletty, todellisuudessa asiaa ei valvota ja monien perheiden lapset viettävät päivänsä koulun sijaan kaatopaikalla.

Joillakin El Milagron lapsilla ei olekaan juuri muita tulevaisuudennäkymiä kuin jatkaa vanhempiensa jalanjäljissä kaatopaikalla. Trujillossa toimii kuitenkin järjestöjä, jotka yrittävät tarjota heille muita vaihtoehtoja. Yksi niistä on Fairmail, reilun kaupan sertifikaatin omaava yritys, jonka toiminta-ajatuksena on opettaa paikallisille nuorille valokuvausta ja tuottaa heidän ottamistaan valokuvista postikortteja. Korttien tuotoista puolet menee nuorille joko koulukustannuksiin, terveydenhoitoon tai vapaaseen käyttöön. Fairmailissa työskentelee myös ulkomaalaisia vapaaehtoisia, yleensä kaksi kerrallaan. Olen itse työskennellyt Fairmailin vapaaehtoisena nyt kaksi kuukautta, ja tarkoituksenani on jatkaa vielä viisi kuukautta.

Toimenkuvaani vapaaehtoisena kuuluu antaa nuorille valokuvausopetusta, järjestää viikoittaisia valokuvausretkiä kaupungissa ja lähialueilla sekä tehdä esivalinta nuorten ottamista valokuvista mahdollisiksi postikorteiksi. Postikorttien tekemisen lisäksi Fairmail järjestää valokuvauksesta kiinnostuneille turistimatkoja Perun tuntemattomammille seuduille ja tarjoaa samalla ohjelmassa mukana oleville nuorille tilaisuuden matkustaa omia kotiseutujaan kauemmas.

Yksi vapaaehtoistyön parhaista puolista on, että sen kautta pääsee tutustumaan paikalliseen elämään ja arkeen lähemmin kuin pelkällä turistimatkalla yleensä on mahdollista. Turistina en olisi välttämättä koskaan tullut käyneeksi El Milagrossa, mutta koska Fairmailin nuorista suurin osa asuu alueella, pääsen näkemään maata myos huolettoman traveller-todellisuuden taakse.

Etukäteen minua arvelutti, muodostuisivatko minun ja Fairmailin nuorten erilaiset taustat esteeksi välittömälle ajatustenvaihdolle tai ystävyydelle. Pelkäsin, miten tulisin toimeen köyhistä oloista tulevien nuorten kanssa. Pelko osoittautui kuitenkin täysin turhaksi. Fairmailin nuoret ovat tottuneet jatkuvasti vaihtuviin vapaaehtoisiin ja kuulevat innokkaasti minkälaista näiden kotimaassa on. Projektin osallistujat valitaankin paitsi valokuvaussilmän, myös motivaation ja säntillisyyden perusteella. Vaikka monilla on rikkonainen perhetausta ja takanaan kovia kokemuksia, joskus se on jopa pelottavan helppoa unohtaa, koska köyhyys tai perheongelmat eivät aina näy päälle.

Minulle itselleni vapaaehtoistyö Fairmailissa antaa paitsi kokemusta opettamisesta, myös loistavan tilaisuuden oppia jotain erilaisuudesta ja samanlaisuudesta. Vaikka minua ja Fairmailin nuoria erottaa ikä, kansallisuus, sosiaalinen asema ja kieli, on mahtavaa huomata voivansa nauraa samoille vitseille ja jakaa ajatuksia. Vaikka itseäni joskus hävettää se, että voin työskennellä ilman palkkaa vieraassa maassa kun toiset joutuvat kamppailemaan päivittäisen toimeentulonsa puolesta, nuoret eivät tunnu tekevän tästäkään numeroa. Arkipäivän huippuhetkiä on, kun joskus teinit eivät tunnin jälkeen säntääkään suoraan matkoihinsa, vaan jäävät vapaaehtoisesti juttelemaan.

Fairmailin toimintaan liittyy kuitenkin myös ongelmia. Koska vapaaehtoiset vaihtuvat yleensä parin kuukauden välein, opetus on melko organisoimatonta ja siltä puuttuu jatkuvuutta ja suunnitelmallisuutta. Nuoret oppivat sitä, mitä kukin vapaaehtoinen sattuu osaamaan ja keksii heille opettaa. Toisaalta jotkut nuorista lopettavat projektin kesken, koska siinä mukana olemisen edellytys on koulunkäyminen. Joskus joku nuori päättää, että ostaa mieluummin projektissa jo ansaitsemillaan rahoilla mopotaksin ja alkaa ansaita rahaa heti sen sijaan, että odottaisi kauaskantoisempia vaikutuksia. Vapaaehtoiselle tai Fairmailin korttien ostajalle konkreettisinta on, että yrityksen internetsivuilta näkee suoraan, paljonko kukin nuori on tienannut projektissa rahaa tähän mennessä.

Teksti ja kuvat: Jaana Tapio

Kirjoittaja on toimittaja, joka viettää välivuotta vapaaehtoistöissä Perussa ja matkustelemalla muualla Etelä-Amerikassa.

www.fairmail.info

Olen omilla Intian matkoillani tutustunut Tamil Nadun osavaltiossa ympäristö- ja yhteiskunnallista työtä tekevään ODAMiin (organisation for maintenance and development). Heidän kanssaan vierailin myös Pohjois-Suomen Pääskyt ry:n kumppanin, mm. saippuaa tuottavan PALAMin sekä Tamil Nadun alueella reilun kaupan vientijärjestönä toimivan SIPAn toimistolla ja myyntiliikkeessä. Reilu kauppa jäi kiinnostamaan ODAMia, ja törmäsin vastikään heidän ja yhteistyökumppaninsa blogikirjoitukseen vierailusta toisen reilun tuottajan, Teddy Exportin luona. Alkuperäinen blogi osoitteessa: http://www.d-impact.org/blog/

Anastasia Lapintie

Business with a Conscience

Lähtiessäni viime syksynä vaihto-opiskelijaksi Tansaniaan, tuore kahvi oli yksi niistä asioista, joita odotin viimeiseksi kaipaavani Suomesta. Tansaniassa on kuitenkin tavallisesti tarjolla vain laihaa pikamaitojauhekahvia. Niinpä päätin opiskeluaikani päätteeksi lähteä etsimään tutun, tuoreen ja reilun Africafen lähteitä Moshin kaupungista Kilimanjaron juurelta. Ennenkaikkea halusin kuitenkin tutustua Kilimanjaro Native Cooperative Unionin, Tansanian Reilun Kaupan kahvintuottajaosuuskunnan toimintaan

Odotukseni KNCUsta vastasivat tyypillistä mielikuvaa reilun kaupan tuottajista. Luulin tulleeni tapaamaan keski-ikäisiä viljelijäisäntiä pienimuotoisen yhdistystoiminnan parissa, joten sain yllättyä suuresti saapuessani osuuskunnan koko katukuvaa hallitsevan toimistorakennuksen luo kaupungin keskustassa. Olin myös hieman varuillani siitä, miten mielikuvieni viljelijäisännät suhtautuisivat ulkomaalaiseen opiskelijatyttöön nuuskimassa heidän työtään, mutta aivan turhaan. Niin kiireisiä ja ammattimaisia kuin KNCUn työntekijät olivatkin, se ei estänyt heitä tekemasta oloani lämpimästi tervetulleeksi. Sain nähdä koko tuotannon alusta loppuun, ja osuuskunnan markkinointijohtaja Athanasio Massenah esitteli minut henkilökohtaisesti jokaiselle toimiston työntekijälle, jotta voisin rauhassa mennä kyselemaan keneltä tahansa mikä minua ikinä kiinnostikin.

Olin ajatellut reilun kaupan olevan jokin oma suljettu järjestelmänsä ,joka ei voisi olla oikea vaihtoehto vapaille maailmanmarkkinoille ainakaan talousasiantuntijoiden päätöksissä. Kyseltyäni ja tarkennettuani kaiken mahdollisen kahvimarkkinoiden toiminnasta ja vierailtuani kansallisessa kahvihuutokaupassa huomasin kuitenkin tyytyväisenä olleeni väärässä. KNCU perustettiin ensimmäisenä koko mantereella ajamaan pienviljelijöiden etua jo kauan ennen Reilun Kaupan järjestelmää, ja sosialistisessa Tansaniassa se oli maan ainoa kahvinjalostaja. Nyt kaupan yksityistämisen jälkeenkin se porskuttaa luontevasti epäreilun kaupan rinnalla. Viljelijöille kovin tärkeä ero kaupan sääntöihin onkin maailmanmarkkinoilla niin pieni, että olisin jo halunnut päästä käyttämään tätä uutta asetta väittelyssä seuraavan epailevän tuomaan kanssa.

Tärkeintä minulle kuitenkin oli reilun kaupan vaikutus itse viljelijöiden elamään Niinpa ajoimme Moshin vilkkaasta kaupungista ylös Kilimanjaron rinnettä kimurtelevia hiekkateitä pitkin kysymään asiaa Mamban tuottajayhteison puheenjohtajalta Emmanuel Tembalta ja viljelijä E. Mugalolta: “Me emme salli enää yksityisten myyjien pääsyä alueellemme", Temba kertoi. “He tulevat, vievät rahat eika heitä kuulu sen jälkeen enää takaisin.“ Sain kuulla, että KNCUn tuottajat saavat sen sijaan palkkansa kolmessa eri erässä sekä kaupan päälle osansa reilun kaupan lisästä ja koulutusta laadun parannukseen ja luomuun siirtymiseen.

Suomessa vielä oletin, etta viljelijät todella nostavat elintasoaan Reilun Kaupan takaamilla paremmilla tuloilla, sillä en osannut kuvitella onnellista elämää ilman kotoisia mukavuuksia. Mugalo tilalla totesin kuitenkin, että hän elää juuri niin yksinkertaisesti kuin muutkin tansanialaiset pienviljelijat ja siita huolimatta han näytti niin ylpeältä ja tyytyväiseltä esitellessään tilaansa meille. Olihan hän saanut lapsensa yliopistoon asti kahvituloillaan, ja rakentanut omin käsin muun muassa marjanpuhdistus- ja sadevedenkeruulaitteiston tilalleen. Ymmärsin, ettei reilu kauppa voi eikä sen tarvitsekaan nostaa yksittäisiä viljelijöitä ryysyistä rikkauksiin. Reiluus tulee esille ennen kaikkea silloin, kun vapaan kaupan kannattajat siirtyvat tuoton perässä paremmille apajille jättäen muut viljelijät nuolemaan näppejaan. Pysyvät kauppasuhteet, koulumaksututet ja tuottajayhteisön tuki ovat varmoja turvaverkkoja, joita KNCU tarjoaa jäsenilleen ainoana Tansaniassa.

“Oletko sinä tyytyväinen toimeentuloosi? En minäkään,“ hymähti Joseph Njau, osuuskunnan vientivastaava kysymykselleni, mutta hymyili sitten. “Mutta jos kysyt viljelijöiltä, mitä he tekevät pienillä tuloillaan, he kouluttavat lapsensa ja käyvät lääkärissä. Se apu tulee todella tarpeeseen.“ Niinpa niin. Vaikka luulin tietäväni jotain reilusta kaupasta, mielikuvani Suomesta käsin olivat aika päälaellaan todellisuuteen verrattuna. Mutta parempi niin, kun eivaä ainakaan huonompaan suuntaan muuttuneet, päinvastoin.

Sunna Kovanen

Kirjoittaja on Joensuun Maailmankaupan aktiivi. KNCU:ssa hän vieraili helmikuussa 2009.

Parin tunnin automatka vie Delhin miljoonakaupungin hälinästä syvälle Uttar Pradeshin sokeriruokopeltojen keskelle. Pimeän laskeuduttua iltakuuden maissa Salarpurin kylä hiljenee yöksi herätäkseen taas nilkkaketjujen touhukkaaseen kilinään ja chain tuoksuun aamuhämärissä.

Sokeriruokoviljelykset hallitsevat maisemaa, jota halkovilla kärrypoluilla ja hiekkateillä ruokoläjät kulkevat pään päällä, polkupyörän tarakalla, vesipuhvelin vetämissä kärryissä, kuormurin lavalla. Pienissä pajoissa ruokomehusta keitetään tummaa, tahmeaa sokerin raaka-ainemassaa. Tuoreet sokeriruokopätkät ovat herkullista ajanvietettä: puiseva kuori järsitään irti pitkinä suikaleina, jotta päästään imeskelemään rapeaputkiloisen ytimen imelät mehut. Elämän ilot ja askareet vaikuttavat ajattomilta ja houkuttelevat vierailijan romantisoimaan kylän verkkaisen yksinkertaista elämää.

Köyhässä Uttar Pradeshin osavaltiossa sosiaaliset ongelmat kuitenkin kärjistyvät ja lukutaidottomuus on intialaisittainkin korkea, yli 50%. Pienituloiset perheet eivät aina pysty kustantamaan lasten koulunkäyntiä eikä koulutuksen merkitystä välttämättä ymmärretä. Ehkä juuri valinnanvara on se ylellisyys, josta täällä eniten on puutetta. Sukupolvien perintönä kulkeva köyhyys, tietämättömyys ja kouluttamattomuus sulkevat lähes kaikki itsensä ja yhteisönsä kehittämisen, vaikuttamisen sekä vaurastumisen mahdollisuudet.

Reppureissujeni varrella olen saanut tilaisuuden jo pariin otteeseen tutustua Savonlinnan kehitysmaayhdistyksen pieneltä osaltaan tukemaan Jagruti-projektiin, jonka puitteissa kolmen vuoden aikana yhteensä yli 300 intialaista oppilasta Salarpurin alueella on voinut jatkaa koulunkäyntiään. Tapauskohtaisesti harkittu avustus menee perille koulutarvikkeina ja –maksuina ilman turhia välikäsiä. Paikalliset vapaaehtoistyöntekijät etsivät ja ohjaavat avun tarvitsijat lähikouluihin.

Yksi sellainen, A.V.M. Public School, toimii kahden pikkuisen huoneen ja tiilimuurin ympäröimällä sisäpihalla Sadrpurin pikkukylässä. Päivittäin muutaman aarin tiloihin ahtautuu 250 lasta neljän opettajan johdolla opiskelemaan vuosikursseja 1-8. Opettajapariskunta Pappy ja Umesh Chand Sharma vastaavat opetuksesta sekä pitävät erityistä huolta Jagruti-projektin tukemista oppilaista, joita tässä koulussa on nelisenkymmentä.

Ujosti hymyilevä Kharishma käy seitsemättä luokkaa ja opiskelee hindiä, englantia, matematiikkaa, historiaa ja yhteiskuntaoppia. Kharishman leskiäidillä ei olisi ollut varaa kouluttaa kolmea lastaan ilman projektin jatkuvaa tukea. Kaksi vanhinta on jo saanut päättötodistuksen. Veli viljelee maata ja isosisko odottelee sopivaa kosijaa. Avioliitot ovat lähes poikkeuksetta perheiden järjestämiä ja tytöille kaavaillaan ensisijaisesti vaimon ja äidin hommia. Haaveammatin miettiminen ujostuttaa Kharishmaa, mutta vaikkapa opettajan työ voisi olla mahdollinen. Palkka ei ole kummoinen, mutta muuten koulua pidetään tytöille hyvänä ja turvallisena työpaikkana armottoman yrityssektorin sijaan. Useimmat seudun asukkaat eivät muutaman vuoden opiskeluistakaan huolimatta tunnu saavan juuri englannin sanaa suustaan, mutta Kharishma vastailee harvinaisen reippaasti englanninkielisiin kysymyksiin vierailijan aiheuttamasta jännityksestä huolimatta. Liitutaulun äärellä paikalliskielitaidoton vierailijakin oppii tulevaisuuden opettajalta pari hindinkielistä sanaa.

Jagruti-projektissa pyritään myös huolehtimaan, etteivät tuen piiriin saadut oppilaat pääse putoamaan uudelleen. Toiseen kouluun 10. luokalle siirtynyt Anuj piipahtaa koulupäivän jälkeen tervehtimässä entisiä opettajiaan. Anujin isä menetti työkykynsä onnettomuudessa eikä perheellä ole mitään tuloja. Parin vuoden tauon jälkeen Anuj pääsi jatkamaan keskenjäänyttä kouluaan projektin tuella ja on nyt samalla luokalla nuoremman veljensä kanssa. Hän haaveilee insinöörin koulutuksesta, sillä näiden työllisyystilanne on hyvä.
Salarpurin lähialueella on noin 40 kylää, joissa on sekä valtion että yksityisten tahojen ylläpitämiä kouluja. Valtion kouluissa oppimistulokset ovat yleisesti ottaen kehnoja, sillä epämotivoituneiden opettajien työmoraali lojuu yhtä matalalla kuin palkkauskin. Yksityiskouluissa henkilökunta voi olla jonkin verran sitoutuneempaa, mutta puitteilla nekään eivät hienostele.

Jagruti-projektin koordinaattori Pravesh Chauhan tietää varsin hyvin, ettei pelkkä luku- ja kirjoitustaito enää. Tarvittaisiin tietoteknisiä perusvalmiuksia ja muita ajan tasalla olevia kansalaistaitoja sekä korkeatasoista perusopetusta erityisesti jatko-opintoihin tähtääville. Kolmikymppinen Pravesh kasvoi itsekin Salarpurissa vaatimattomissa oloissa.

Seuranta osoittaa, että erittäin hyvä osuus projektin tukemista lapsista saa käytyä koulunsa loppuun. Ongelmaksi jäävät sen sijaan koulujen heikosta tasosta johtuvat laihat oppimistulokset ja päättötodistusten huono kilpailukyky jatko-opiskelumarkkinoilla. Lupaavatkin oppilaat jäävät helposti kotiseudulle epäsäännöllisiin päiväpalkkaisiin hanttihommiin eivätkä pysty elättämään perheitään.

Siispä seuraava kunnianhimoinen askel koulutustason nostamiseksi onkin uuden koulun rakentaminen. Vuokratontin sijainti päätien varrella Salarpurin ja muutaman muun isomman asutuskeskittymän risteyskohdassa on erinomainen. Kyläyhteisön lahjoituksena saaduista tiilistä on jo muurattu tulevan koulualueen rajamuurit. Jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, ensimmäiset neljä luokkaa aloittavat uurastuksensa seuraavan mangosadon kypsyessä.

Teksti ja kuva: Hanna Putkonen

Kirjoittaja on Savonlinnan kehitysmaayhdistyksen puheenjohtaja. Hän vieraili Salarpurissa joulukuussa 2006 ja 2008.

Ennen lähtöäni olimme Aamutähdessä puhuneet myös pienestä tuotekehittelystä, mikäli San Juanista löytyisi uusia kiinnostavia laukkumalleja. Päädyimme kuitenkin suunnittelemaan yhteistuumin kokonaan uusia tuotteita ja kangasmalleja Aamutähdelle. Osuuskunnassa toivottiin erityisesti lisää töitä vyökangaspuilla kutoville naisille ja tämä otettiin huomioon kaikkien uusien tuotteiden suunnittelussa.

Guatemalan käsityökulttuuri on hyvin rikas ja monenkirjava. Eri alueilla on omat perinteiset kudontansa ja mallinsa. San Juanissa kaikki naiset pukeutuvat alueen perinteisiin asuihin, jonka perusteella Guatemalassa voi myös päätellä miltä alueelta kukin on kotoisin.

Guatemalassa on perinteisesti kudottu kankaita vyökangaspuilla. Ne koostuvat vain muutamista puolista ja rimoista, joiden varaan kudontalangat luodaan. Kudottaessa toinen pää kiinnitettään tolppaan tms. ja toinen pää vyöllä selän takaa, jolloin kudontalangat saa pingotettua sopivalle kudontakireydelle kutojan ja tolpan välille. Kudontatekniikka on täysin sama kuin millä tahansa kangaspuilla.

Osuuskunnan 75 käsityöläisestä suurin osa kutookin perinteisillä vyökangaspuilla kotonaan kankaita ja huiveja. Yhdistys tarjoaa käsityöläisille materiaalit ja palkat maksetaan kun naiset tuovat valmiit työt toimistolle. Tämä työskentelymalli oli naisille mieluinen, sillä perinteisesti Guatemalassa naiset eivät käy töissä kodin ulkopuolella, vaan huolehtivat kodista ja perheestä.

Suurin osa Guatemalan käsityöläisistä valmistaa ja myy tuotteensa itsenäisesti. Suurilla käsityötoreilla kilpailu on kovaa ja tuotteita joudutaan usein myymään alihintaan, jolloin korvaus työstä jää varsin pieneksi. Turistit osaavat tinkiä, ja tinkivätkin siinä luulossa että heiltä kuitenkin pyydetään ns. "turistilisää". Harva ajattelee matkamuistonsa oikeudenmukaista hintaa ja käsityöläisten työn arvostusta. Heidän ansionsa on päivän myynnin onnistumisesta kiinni ja päivät marketeilla ovat usein pitkiä.

Tässä suhteessa osuuskunnassa työskentelevät käsityöläiset olivat huomattavasti paremmassa asemassa, sillä heille toimeentulo on turvattu, kun tuote on valmis, eikä ansio ole suoraan riippuvainen tuotteen myynnistä. Naiset ovat hyvin ylpeitä työstään ja erittäin tarkkoja työn laadusta. Osuuskunnalla on myös varaa panostaa laatuun, koska heidän ei tarvitse tinkiä hinnasta laadun kustannuksella.

He kyselivät kiinnostuneina Suomesta sekä siitä, ketkä ovat heidän asiakkaitaan. Kerroin heille reilun kaupan periaatteista: palkanmaksun oikeudenmukaisuudesta ja Maailmankaupan toiminnasta. He olivat myös iloisia siitä, että suunnittelin heidän valikoimiinsa uusia tuotteita. Heille oli kunnia-asia valmistaa tuotteet alusta loppuun itse osuuskunnassa, ja he kuulivat mielellään myös siitä mihin tuotteet lopulta päätyvät.

Länsimaiset työtavat omaksuneena olin päivittäin uusien ja yllättävien tilanteiden edessä. Työtahti on Guatemalassa varsin verkkainen eikä stressistä ollut tietoakaan. Naiset kokoontuivat usein yhteen työskentelemään ja jutustelemaan ja jokainen sai itse määrittää työaikansa omien menojensa mukaan. Tarkistimme myös työstä maksettavat palkat, jotta reilu palkkaus toteutuu kaikille käsityöläisille tasapuolisesti.

San Juanissa viettämäni kuukausi antoi minulle valtavasti uusia kokemuksia ja oivalluksia. Sain hyvin tuntumaa reilun kaupan merkityksellisyydestä. Tuntui hyvältä kokea myös, että tekemälläni työllä oli konkreettista vaikutusta heidän elämäänsä. He opettivat minut kutomaan vyökangaspuilla, ja pääsin muutenkin tutustumaan paikalliseen käsityökulttuuriin syvemmin. Olen itsekin käsityöläinen, joten sain roppakaupalla uusia inspiraationlähteitä sikäläisestä kulttuurista. Myös naisten iloiset ja rennot työtavat tekivät minuun reilun vaikutuksen ja saivat minutkin hieman hidastamaan länsimaista työtahtiani!

DFC aloitti toimintansa vounna 1998, kun Agnes Musau totesi, että jotain on tehtävä kylän hylättyjen ja hyväksikäytettyjen lasten hyväksi. Agnes oli itse pienen pojan äiti ja lisäksi hän huolehti pikkuveljestään. Elantonsa perhe sai vihanneksi myymällä. Kun Agnes kertoi ystävilleen suunnitelmastaan perustaa järjestö, joka auttaisi slummin lapsia ja nuoria, hänelle naurettiin ja sanottiin, että ” Sinä et voi auttaa muita, koska tarvitset itse apua”. Agnes toistaa tämän lauseen usein puheissaan, ja se tiivistääkin osuvasti ihmisten asenteita Keniassa.

Itsensä auttaminen on kuitenkin mahdollista jopa slummissa asuvalle naiselle. Tällä hetkellä Agnesin johtama DFC työllistää 15 henkilöä ja tarjoaa yli 200 lapselle mahdollisuuden peruskoulutukseen, päivittäiseen ruokaan, terveydenhuoltoon ja huolettomaan leikkimiseen. Lisäksi DFC järjestää seminaareja yhteisön asukkailla lasten oikeuksista. Lapsille itselleen annetaan keskuksessa mahdollisuus ilmaista itseään ja puhua vaikeistakin aiheista. Viikottain kokoontuvan tyttöjen klubin asialistalla oli vierailuviikollani raiskaukset, insesti, lapsiporno ja kuukautiset. Vaikka lista onkin suomalaiselle karua kuultavaa, on se Kiberan lapsille valitettavasti arkipäivää.

Kiberaa kuvaillaan yleensä erilaisten tilastojen valossa, jotka kertovat alueen lukuisista sosiaalisista ongelmista. Kurjuus onkin silminnähtävää kuraisilla kujilla, mutta toisaalta satunnaiselle ohikulkijalle saattaa jäädä slummista romantisoitukin kuva. Kujien reunukset ovat täynnä pieniä puoteja , joissa myydään värikkäitä vaatteita, hedelmiä ja vihanneksia, jostain raikaa rytmikäs musiikki ja elämä levittäytyy ahtaista asunnoista kujille. Kun alueella liikkuu Agnesin kanssa, paljastuvat hänen tarinoissaan kunkin hökkelin asukkaiden kohtaamat sosiaaliset ongelmat; perheväkivalta, raiskaukset, insesti, alkoholi- ja huumeongelmat. Nämä kertomukset pyörivät vielä illallakin mielessä, kun olen jo turvallisesti lukkiutunut majapaikkani muurien ja porttien sisälle .

Seuraavana aamuna kävelen taas Kiberaan, jossa osaan jo kulkea sujuvammin roskia, avoviemäreitä ja kulkukoiria väistellen. Jätehuollon puute ei ole ainoastaan Kiberan ongelma. DFC:n toimisto sijaitsee Kiberan laitamilla erään ulkoilma marketin vieressä. Eräänä aamuna aukiolla päivysti myyjien sijaan useita poliisipartioita. Toimiston naisten mukaan torimyyjät olivat jo pitemmän aikaa kuljettaneet roskansa läheisen asuinkiinteistön takapihalle. Tästä suivaantuneena asukkaat olivat soittaneet paikalle poliisit ja puhtaanapitolaitoksen miehet, jotka olivat keränneet roskat , kuljettaneet ne takaisin markkinapaikalle ja siististi asetelleet kunkin myyjän myyntipaikan kohdelle heidän osuutensa jätteistä.

DFC:n keskus on silmiinpistävän puhdas ympäristöönsä verrattuna, joskin sateisena päivänä lapset ovat yltä päältä mudassa. Keskus aloitti toimintansa nykyisen noin 600m2 kokoisen aidatun alueen vieressä olevassa hökkelissä, jossa Agnes poikansa ja veljensä kanssa asui tuolloin. Viimeisten parin vuoden aikana keskukseen on rakenettu neljä luokkahuonetta - yksi luokka toimii teltassa ja yksi pihalla pressun alla. Uusien luokkahuoneiden perustukset on jo valettu, ja 30 säkkiä sementtiä, joka uhkaa vanhentua ennen lisärahoitusta, odottaa varastossa. Lisäksi koululle on rakennettu neljä vessaa, joka on yleellisyyttä alueella, jossa voi olla vain yksi vessa 500 henkeä kohden tiheimmin asutuilla alueilla. Pihan perällä on keittiökoppi, jossa kokki keittää nuotiolla aamupuuron ja iltapäiväksi ugaliaⁱ.

Matkani viimeisenä päivänä sain osallistua kouluvuoden päätösjuhlaan. Juhlallisuudet alkoivat afrikkalaiseen tapaan kolme tuntia sovittua myöhemmin, mutta olivat odottamisen arvoiset. Olin hyvin vaikuttunut lasten näytelmistä ja tanssi- ja lauluesityksistä – niihin kaikkiin sisältyi jokin opetus tai tarina, jotka heijastivat lasten omia kokemuksia. Lopuksi kaikki aikuiset eli opettajat ja muut työntekijät pitivät koululaisille kannustuspuheen. Agnes halusi omassa puheenvuorossaan keskustalla vuoden vaihteen väkivaltaisuuksista. Hän haluaa, että lapset käsittelevät näkemänsä kunnolla, eikä vaikena vaikeasta aiheesta, vaikka useimmat yhteisössä niin tekevätkin. Koulussa on oppilaita useista eri heimoista ja uskonnoista ja lapsille halutaan opettaa suvaitsevaisuutta ja naaruriapua.

Keskuksen rahoitus on täysin auki KEMA:n rahoituksen loppuessa vuoden vaihteessa. Juhlan kuluessa ajattelin useaan otteeseen, että toivottavasti näillä lapsilla on mahdollisuus palata ensi vuonna kouluun. Paikalliset eivät kuitenkaan vaikuttaneet turhaan huolehtivan tulevasta, vaan elivät siinä hetkessä ja uskoivat vahvasti, että rahoitus ilmaantuisi ennemmin tai myöhemmin. Suomalaisen on vaikea ymmärtää tätä ”ei huolta huomisesta” asennetta. Vaikka tällainen asenne ei varmasti parannakaan projektin hallintaa, niin suomalaisen arkistressiä voisi helpottaa afrikkalaisempi suhtautuminen maailman menoon.

Teksti ja kuva: Inka Lilja

Kirjoittaja on Mikkelin kehitysmaayhdistys ry:n Kibera-hankkeen koordinaattori. Hän vieraili Kiberassa viimeksi marraskuussa 2008.