Kigambonin lautalla seistessä ei vielä ymmärrä, mihin oikeastaan on päätymässä. Kuvaukset Kali Mata Ki Jain kulttuurimatkailuprojektista lupaavat pääsyä perinteisten afrikkalaisten villieläinsafarien sijaan aitoon tansanialaiseen arkeen. Olemme matkalla Gezaulolen kylään, noin 15 kilometrin päähän Dar es Salaamista etelään. Sattuvaa sinänsä, että aiemmin kylää asuttanut Zaramo-heimo oli nimennyt kylän kizaramon kielellä merkitsemään "kokeile ja näe".

Vanhan suuren mangopuun kyljessä on kyltti osoittamassa saapumista Kali Mata Vierastaloon. Portailla toivottelee tervetulleeksi Kali Matan johtaja, Juliana Selestine. Kohta meille on järjestetty vesisankosuihku, vuoteet, "läpykkäät" jalkaan, illallissuunnitelmat, talon esittelyt ja jopa kylän lasten vauhdikas jalkapallo-ottelu, jossa meillä on "katsomon" aitiopaikat.
Ilta hämärtyy. Kohta on jo pilkkopimeää. Siinä istumme öljylampun kajossa ja katselemme kilometrien päässä loistavaa sähköpylvästä. Ehkä jo ensi vuonna Gezauloleen tulisi sähköt. Nyt istutaan myrskylyhdyn kajossa tai mennään nukkumaan niin aikaisin, että pimeys ei kerkeä elämänmenoon vaikuttaa. Hiljaisuudessa kuuluvat vain koiran haukunta ja lintujen loppumaton siritys. Lepakko lehahtaa sivusta. Kohta kopsahtaa pöytään jokin kuoriainen.

Julianan rauhallinen keskustelu siirtyy Kali Matan arjesta yön elämään. Pitää muistaa astella varovasti pimeässä. Poluilla saattaa kohdata ei-toivottuja liikkujia; miehen kämmenenkokoisia hämähäkkejä ja skorpioneja. Julianan puhe jatkuu tasaisen toteavana: on hyvä tarkistaa sänkynsä ja patjanalusensa ennen nukkumaan siirtymistä. Skorpionit viihtyvät pimeässä, ja toisinaan niitä löytyy patjan alta. Miten pimeys ja vieraus voikin vaikuttaa ihmiseen niin tehokkaasti vain muutaman sanan ja mielleyhtymän jälkeen? Siitä eteenpäin jokainen rasahdus nostaa epäilyksen varjon. Jokainen varjo tuntuu liikahtavan. Jokainen liikahdus viestittää jostain tuntemattomasta. Mutta Juliana nousee tottuneesti ylös, toivottaa kauniit unet ja ojentaa öljylampun käsiimme.

Siirrymme varjojen saattelemana Kali Matan vierashuoneeseen. Kurkimme sängyn alle. Tarkistamme rinkan aluset. Ja viimein siirrymme itse tehtävään: ensimmäinen patja nousee hitaasti.
Ei mitään erikoista.

Huokaistaan ja vähän nauretaankin käytöksellemme pimeyden pelottamina. Toinen patja nousee ja on melkein jo paukahtamassa alas, kun jokin liikahtaa. Siellä se on: se sujahtaa sängyn pohjanarujen alle. Skorpioni. Se se oli. Selvä varjo. Selvä profiili. Selvä liikehdinnän muoto. Kylmät väreet säntäilevät kehossa. Oikea ajatus ei kulje. Aivot tuottavat vain loputonta viestiä skorpionista MEIDÄN SÄNGYSSÄ! Myrskylyhtyä heilutellaan sängyn pohjan suuntaan. Mutta miten skorpioni edes tapetaan? Missä ovat meidän metsästysvaistot? Mieheni kaivaa kameran, nyt jo ahaa-elämys kasvoillaan. Hän kääntää näytön kuvausasentoon ja käyttää salamavaloa ottaakseen kuvia sängyn alta ja paikantaakseen piilottelijan. Miltä näyttäisi skorpioni sängyn raossa kuvattuna? Ja ennen kaikkea – miten niitä skorpioneja tapetaan sinne sängyn rakoon? Ja kumpi sen tekee?

Mutta eläin ei tallennu kameralle. Se ei lähde tutkimusmatkalle pimeydestä. Se ei rapistele tai hyökkää. Se on kadonnut sängyn moniulotteisiin rakennelmiin ja pimeyden turviin. Meidän ajatuksissamme se on läsnä kaiken aikaa.

On yö ja yhtä kuumaa kuin päivällä. Öljylampun haju alkaa tarttua huoneeseen. Ajatus yöstä skorpionin kanssa samassa vuoteessa ei houkuttele. Yö yhden hengen sängyssä Afrikan kuumuudessa ei sekään vetoa. Vaakakupissa on skorpioni patjan alla tai yhden hengen sänky jaettuna. Ahtaudumme samaan sänkyyn. Väliäkö sillä, vaikka hikikarpalot valuvat otsalta. Moskiittoverkko suorastaan ommellaan kiinni patjaan. Silti unissa verkkoa pitkin kipuaa skorpioni, joka lähestyy ihmisen lämpöä ja on valmis hyökkäykseen. Vähät siitä, osaako luontodokumenttien eläin edes kiivetä ja oliko se lähinnä torakkajoukko, joka kuhisee ihmisen kehon läheisyydessä? Sinä yönä ollaan kuin pikkulapsia kummitusjutun jäljiltä. Odotetaan vain aamua ja valoa.

Ja se koittaa. Ensin laulaa epävireinen kukko. Yhdesti, toisen kerran ja koska emme sängystä nouse, se kiekuu vielä monta kertaa usean tunnin aikana. Ulkoa kuuluu työn ääniä. Joku lakaisee pihaa, toinen kolauttaa padan kiveen, jossain kuuluu lasten ääniä. Gezaulolen kylä on herännyt uuteen päivään. Tuon päivän aikana tutustumme kyläläisiin. Istumme kahvipöytämäisesti keskustelemassa kylän uusimman asukkaan luona. Kahvin sijaan pöytään on katettu eksoottisen hedelmän palasia. Neonvihreä käärme roikkuu yhtäkkiä "kahvipöydän" vieressä katossa. Mieheni osoittaa sitä jähmettyneenä oppaallemme Julianalle. Hän kääntyy katsomaan ystävällisesti, naurahtaa ja jatkaa keskustelua käsitöiden merkityksestä Tansaniassa.

Näemme turkoosina siintävän meren, kalastajat palaamassa työstään, vikkelänä viilettävän taskuravun pujahtamassa koloonsa. Syömme lounasta matonkutoja rouva Maimunan ja hänen aikuisen tyttärensä Sunan luona. He ovat osa Kali Matan naisryhmää ja osallistuvat hennan keräämiseen, kuivattamiseen ja jauhamiseen, aina kun tilaus Suomesta saapuu. Vieraat ovat iso asia perheelle. Lattialle katettu ugali ja kala tarjoillaan erityisellä huolella.

Illalla laskeutuu taas pimeys ja odottava hiljaisuus. Tänä iltana saamme illallista naapureiden luona, joista kukaan ei puhu englantia. Oppaaksi laitettu nuori tyttö noutaa meidät vierasmajalta. Kävelemme jo tottuneesti hiekkatietä pitkin hänen perässään. Varjot ovat lakanneet ahdistelemasta. Aina joku menee ohi ja huudahtaa iloisesti: "Jambo!" Kuun loisteeseen pihalle katettu pöytä ja viiden metrin päässä meitä hämäryydestä katsovat lapset tekevät erikoisuudessaankin kummallisen kodikkuuden ja hyvän olon tunteen.

Seuraavana yönä emme näe painajaisia. Kaiken varalta jaamme silti yhä saman sängyn. 

Teksti: Laura Hokkanen
Kuva: Joni Hokkanen

Kirjoittaja on Maailmankauppojen Liitto ry:n puheenjohtaja. Hän vieraili Kali Mata Ki Jaissa marraskuussa 2008.

Lisätietoa Kali Matasta ja Gezaulolen kulttuurimatkailuprojektista:
http://www.vrouwen.net/kalimata/algemeen.htm