Mikkelin kehitysmaayhdistys (KEMA) on tukenut kolmen vuoden ajan Keniassa Kiberan slummissa paikallisen järjestön Drug Fighters and Counseling for Young Generation (DFC) toimintaa. Itse pääsin marraskuussa 2008 tutustumaan projektiin paikan päällä Nairobissa KEMA:n hankekoordinaattorin roolissa. Matkasta päällimmäiseksi mieleeni jäivät lukuisat länsimaalaisen ja afrikkalaisen elämäntavan ristiriitaisuudet, ja se miten ne vaikuttavat kehitysyhteistyön onnistumiseen tai epäonnistumiseen.

DFC aloitti toimintansa vounna 1998, kun Agnes Musau totesi, että jotain on tehtävä kylän hylättyjen ja hyväksikäytettyjen lasten hyväksi. Agnes oli itse pienen pojan äiti ja lisäksi hän huolehti pikkuveljestään. Elantonsa perhe sai vihanneksi myymällä. Kun Agnes kertoi ystävilleen suunnitelmastaan perustaa järjestö, joka auttaisi slummin lapsia ja nuoria, hänelle naurettiin ja sanottiin, että ” Sinä et voi auttaa muita, koska tarvitset itse apua”. Agnes toistaa tämän lauseen usein puheissaan, ja se tiivistääkin osuvasti ihmisten asenteita Keniassa.

Itsensä auttaminen on kuitenkin mahdollista jopa slummissa asuvalle naiselle. Tällä hetkellä Agnesin johtama DFC työllistää 15 henkilöä ja tarjoaa yli 200 lapselle mahdollisuuden peruskoulutukseen, päivittäiseen ruokaan, terveydenhuoltoon ja huolettomaan leikkimiseen. Lisäksi DFC järjestää seminaareja yhteisön asukkailla lasten oikeuksista. Lapsille itselleen annetaan keskuksessa mahdollisuus ilmaista itseään ja puhua vaikeistakin aiheista. Viikottain kokoontuvan tyttöjen klubin asialistalla oli vierailuviikollani raiskaukset, insesti, lapsiporno ja kuukautiset. Vaikka lista onkin suomalaiselle karua kuultavaa, on se Kiberan lapsille valitettavasti arkipäivää.

Kiberaa kuvaillaan yleensä erilaisten tilastojen valossa, jotka kertovat alueen lukuisista sosiaalisista ongelmista. Kurjuus onkin silminnähtävää kuraisilla kujilla, mutta toisaalta satunnaiselle ohikulkijalle saattaa jäädä slummista romantisoitukin kuva. Kujien reunukset ovat täynnä pieniä puoteja , joissa myydään värikkäitä vaatteita, hedelmiä ja vihanneksia, jostain raikaa rytmikäs musiikki ja elämä levittäytyy ahtaista asunnoista kujille. Kun alueella liikkuu Agnesin kanssa, paljastuvat hänen tarinoissaan kunkin hökkelin asukkaiden kohtaamat sosiaaliset ongelmat; perheväkivalta, raiskaukset, insesti, alkoholi- ja huumeongelmat. Nämä kertomukset pyörivät vielä illallakin mielessä, kun olen jo turvallisesti lukkiutunut majapaikkani muurien ja porttien sisälle .

Seuraavana aamuna kävelen taas Kiberaan, jossa osaan jo kulkea sujuvammin roskia, avoviemäreitä ja kulkukoiria väistellen. Jätehuollon puute ei ole ainoastaan Kiberan ongelma. DFC:n toimisto sijaitsee Kiberan laitamilla erään ulkoilma marketin vieressä. Eräänä aamuna aukiolla päivysti myyjien sijaan useita poliisipartioita. Toimiston naisten mukaan torimyyjät olivat jo pitemmän aikaa kuljettaneet roskansa läheisen asuinkiinteistön takapihalle. Tästä suivaantuneena asukkaat olivat soittaneet paikalle poliisit ja puhtaanapitolaitoksen miehet, jotka olivat keränneet roskat , kuljettaneet ne takaisin markkinapaikalle ja siististi asetelleet kunkin myyjän myyntipaikan kohdelle heidän osuutensa jätteistä.

DFC:n keskus on silmiinpistävän puhdas ympäristöönsä verrattuna, joskin sateisena päivänä lapset ovat yltä päältä mudassa. Keskus aloitti toimintansa nykyisen noin 600m2 kokoisen aidatun alueen vieressä olevassa hökkelissä, jossa Agnes poikansa ja veljensä kanssa asui tuolloin. Viimeisten parin vuoden aikana keskukseen on rakenettu neljä luokkahuonetta - yksi luokka toimii teltassa ja yksi pihalla pressun alla. Uusien luokkahuoneiden perustukset on jo valettu, ja 30 säkkiä sementtiä, joka uhkaa vanhentua ennen lisärahoitusta, odottaa varastossa. Lisäksi koululle on rakennettu neljä vessaa, joka on yleellisyyttä alueella, jossa voi olla vain yksi vessa 500 henkeä kohden tiheimmin asutuilla alueilla. Pihan perällä on keittiökoppi, jossa kokki keittää nuotiolla aamupuuron ja iltapäiväksi ugaliaⁱ.

Matkani viimeisenä päivänä sain osallistua kouluvuoden päätösjuhlaan. Juhlallisuudet alkoivat afrikkalaiseen tapaan kolme tuntia sovittua myöhemmin, mutta olivat odottamisen arvoiset. Olin hyvin vaikuttunut lasten näytelmistä ja tanssi- ja lauluesityksistä – niihin kaikkiin sisältyi jokin opetus tai tarina, jotka heijastivat lasten omia kokemuksia. Lopuksi kaikki aikuiset eli opettajat ja muut työntekijät pitivät koululaisille kannustuspuheen. Agnes halusi omassa puheenvuorossaan keskustalla vuoden vaihteen väkivaltaisuuksista. Hän haluaa, että lapset käsittelevät näkemänsä kunnolla, eikä vaikena vaikeasta aiheesta, vaikka useimmat yhteisössä niin tekevätkin. Koulussa on oppilaita useista eri heimoista ja uskonnoista ja lapsille halutaan opettaa suvaitsevaisuutta ja naaruriapua.

Keskuksen rahoitus on täysin auki KEMA:n rahoituksen loppuessa vuoden vaihteessa. Juhlan kuluessa ajattelin useaan otteeseen, että toivottavasti näillä lapsilla on mahdollisuus palata ensi vuonna kouluun. Paikalliset eivät kuitenkaan vaikuttaneet turhaan huolehtivan tulevasta, vaan elivät siinä hetkessä ja uskoivat vahvasti, että rahoitus ilmaantuisi ennemmin tai myöhemmin. Suomalaisen on vaikea ymmärtää tätä ”ei huolta huomisesta” asennetta. Vaikka tällainen asenne ei varmasti parannakaan projektin hallintaa, niin suomalaisen arkistressiä voisi helpottaa afrikkalaisempi suhtautuminen maailman menoon.

Teksti ja kuva: Inka Lilja

Kirjoittaja on Mikkelin kehitysmaayhdistys ry:n Kibera-hankkeen koordinaattori. Hän vieraili Kiberassa viimeksi marraskuussa 2008.