Parin tunnin automatka vie Delhin miljoonakaupungin hälinästä syvälle Uttar Pradeshin sokeriruokopeltojen keskelle. Pimeän laskeuduttua iltakuuden maissa Salarpurin kylä hiljenee yöksi herätäkseen taas nilkkaketjujen touhukkaaseen kilinään ja chain tuoksuun aamuhämärissä.

Sokeriruokoviljelykset hallitsevat maisemaa, jota halkovilla kärrypoluilla ja hiekkateillä ruokoläjät kulkevat pään päällä, polkupyörän tarakalla, vesipuhvelin vetämissä kärryissä, kuormurin lavalla. Pienissä pajoissa ruokomehusta keitetään tummaa, tahmeaa sokerin raaka-ainemassaa. Tuoreet sokeriruokopätkät ovat herkullista ajanvietettä: puiseva kuori järsitään irti pitkinä suikaleina, jotta päästään imeskelemään rapeaputkiloisen ytimen imelät mehut. Elämän ilot ja askareet vaikuttavat ajattomilta ja houkuttelevat vierailijan romantisoimaan kylän verkkaisen yksinkertaista elämää.

Köyhässä Uttar Pradeshin osavaltiossa sosiaaliset ongelmat kuitenkin kärjistyvät ja lukutaidottomuus on intialaisittainkin korkea, yli 50%. Pienituloiset perheet eivät aina pysty kustantamaan lasten koulunkäyntiä eikä koulutuksen merkitystä välttämättä ymmärretä. Ehkä juuri valinnanvara on se ylellisyys, josta täällä eniten on puutetta. Sukupolvien perintönä kulkeva köyhyys, tietämättömyys ja kouluttamattomuus sulkevat lähes kaikki itsensä ja yhteisönsä kehittämisen, vaikuttamisen sekä vaurastumisen mahdollisuudet.

Reppureissujeni varrella olen saanut tilaisuuden jo pariin otteeseen tutustua Savonlinnan kehitysmaayhdistyksen pieneltä osaltaan tukemaan Jagruti-projektiin, jonka puitteissa kolmen vuoden aikana yhteensä yli 300 intialaista oppilasta Salarpurin alueella on voinut jatkaa koulunkäyntiään. Tapauskohtaisesti harkittu avustus menee perille koulutarvikkeina ja –maksuina ilman turhia välikäsiä. Paikalliset vapaaehtoistyöntekijät etsivät ja ohjaavat avun tarvitsijat lähikouluihin.

Yksi sellainen, A.V.M. Public School, toimii kahden pikkuisen huoneen ja tiilimuurin ympäröimällä sisäpihalla Sadrpurin pikkukylässä. Päivittäin muutaman aarin tiloihin ahtautuu 250 lasta neljän opettajan johdolla opiskelemaan vuosikursseja 1-8. Opettajapariskunta Pappy ja Umesh Chand Sharma vastaavat opetuksesta sekä pitävät erityistä huolta Jagruti-projektin tukemista oppilaista, joita tässä koulussa on nelisenkymmentä.

Ujosti hymyilevä Kharishma käy seitsemättä luokkaa ja opiskelee hindiä, englantia, matematiikkaa, historiaa ja yhteiskuntaoppia. Kharishman leskiäidillä ei olisi ollut varaa kouluttaa kolmea lastaan ilman projektin jatkuvaa tukea. Kaksi vanhinta on jo saanut päättötodistuksen. Veli viljelee maata ja isosisko odottelee sopivaa kosijaa. Avioliitot ovat lähes poikkeuksetta perheiden järjestämiä ja tytöille kaavaillaan ensisijaisesti vaimon ja äidin hommia. Haaveammatin miettiminen ujostuttaa Kharishmaa, mutta vaikkapa opettajan työ voisi olla mahdollinen. Palkka ei ole kummoinen, mutta muuten koulua pidetään tytöille hyvänä ja turvallisena työpaikkana armottoman yrityssektorin sijaan. Useimmat seudun asukkaat eivät muutaman vuoden opiskeluistakaan huolimatta tunnu saavan juuri englannin sanaa suustaan, mutta Kharishma vastailee harvinaisen reippaasti englanninkielisiin kysymyksiin vierailijan aiheuttamasta jännityksestä huolimatta. Liitutaulun äärellä paikalliskielitaidoton vierailijakin oppii tulevaisuuden opettajalta pari hindinkielistä sanaa.

Jagruti-projektissa pyritään myös huolehtimaan, etteivät tuen piiriin saadut oppilaat pääse putoamaan uudelleen. Toiseen kouluun 10. luokalle siirtynyt Anuj piipahtaa koulupäivän jälkeen tervehtimässä entisiä opettajiaan. Anujin isä menetti työkykynsä onnettomuudessa eikä perheellä ole mitään tuloja. Parin vuoden tauon jälkeen Anuj pääsi jatkamaan keskenjäänyttä kouluaan projektin tuella ja on nyt samalla luokalla nuoremman veljensä kanssa. Hän haaveilee insinöörin koulutuksesta, sillä näiden työllisyystilanne on hyvä.
Salarpurin lähialueella on noin 40 kylää, joissa on sekä valtion että yksityisten tahojen ylläpitämiä kouluja. Valtion kouluissa oppimistulokset ovat yleisesti ottaen kehnoja, sillä epämotivoituneiden opettajien työmoraali lojuu yhtä matalalla kuin palkkauskin. Yksityiskouluissa henkilökunta voi olla jonkin verran sitoutuneempaa, mutta puitteilla nekään eivät hienostele.

Jagruti-projektin koordinaattori Pravesh Chauhan tietää varsin hyvin, ettei pelkkä luku- ja kirjoitustaito enää. Tarvittaisiin tietoteknisiä perusvalmiuksia ja muita ajan tasalla olevia kansalaistaitoja sekä korkeatasoista perusopetusta erityisesti jatko-opintoihin tähtääville. Kolmikymppinen Pravesh kasvoi itsekin Salarpurissa vaatimattomissa oloissa.

Seuranta osoittaa, että erittäin hyvä osuus projektin tukemista lapsista saa käytyä koulunsa loppuun. Ongelmaksi jäävät sen sijaan koulujen heikosta tasosta johtuvat laihat oppimistulokset ja päättötodistusten huono kilpailukyky jatko-opiskelumarkkinoilla. Lupaavatkin oppilaat jäävät helposti kotiseudulle epäsäännöllisiin päiväpalkkaisiin hanttihommiin eivätkä pysty elättämään perheitään.

Siispä seuraava kunnianhimoinen askel koulutustason nostamiseksi onkin uuden koulun rakentaminen. Vuokratontin sijainti päätien varrella Salarpurin ja muutaman muun isomman asutuskeskittymän risteyskohdassa on erinomainen. Kyläyhteisön lahjoituksena saaduista tiilistä on jo muurattu tulevan koulualueen rajamuurit. Jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, ensimmäiset neljä luokkaa aloittavat uurastuksensa seuraavan mangosadon kypsyessä.

Teksti ja kuva: Hanna Putkonen

Kirjoittaja on Savonlinnan kehitysmaayhdistyksen puheenjohtaja. Hän vieraili Salarpurissa joulukuussa 2006 ja 2008.